Deep Thinker
Yhden ainoan kerran olen liikenteessä rattiin nukahtanut, mutta siitä on jo kauan aikaa.
Olipa eräänä kauniina kesäpäivänä viidensadan kilometrin ajomatka pääsykokeisiin Turkuun pohjoisemmasta Suomesta yötä vasten. Mainittakoon, että tarkoitan tekstieni 'keskisen Suomen kaupungilla' jotakin niistä ainakin viidestä alueen kaupungista, joissa olen asunut.
Koko edellinen päivä tuli oltua hereillä ja työn touhussa, ja sitten illalla yritetty nukkua ennen matkaan lähtöä, mutta heikolla menestyksellä.
Kyydissä henkilöautossa kaksi tuttua ihmistä, mies ja nainen. Tämä mies oli silloin ylipirteä yölläkin, koska oli pieni juhlimiskausi takana, eikä sellaisen jälkeen kunnon uni välttämättä tule useisiin päiviin, vaan elimistö käy ylikierroksilla. Minulla mitään vastaavaa ei ollut, ei takana eikä meneillään.
Olin vain äärettömän väsynyt öisellä, tylsällä, tapahtumaköyhällä matkalla. Tuolloin arvioin voimavarani väärin, mutta en voinut enää perua, sillä testit määränpäässä odottivat.
Kerrottakoon tähän väliin, etten tuolloin päässyt rättiväsyneenä yliopistoon sisään, mutta kuskasinpa nuo pari kyytiläistäni tapaamaan sukulaisiaan. Ja sitten vuoden päästä paljon paremmin valmistautuneen läpäisin kyllä yliopiston pääsykokeen!
Mutta kasitietä körötellessäni silmäni painuivat väkisin kiinni, ja vaivuin hetkessä täyteen uneen. Yhtään muuta tienkäyttäjää ei näkynyt koko pitkällä suoralla. Olisin varmaan ilman herätystä ajautunut metsikköön tai vähintään ojaan, tuskin vastaantulijan keulaan, kun sellaisia ei siis näkynyt lähimaillakaan. Mutta seuraukset olisivat joka tapauksessa voineet olla tietenkin tosi kohtalokkaat.
Kritisoin itseäni ankarasti: minun olisi pitänyt ennakoida tilanne ja välttää rattiin nukahtaminen ehdottomasti. Tuohon aikaan käytin muutenkin autoa erittäin ahkerasti, joten kokemusta oli kertynyt.
Varoitankin: älkää menkö liian väsyneenä autoilemaan!
Tilanne pelastui sillä, että tämä toinen matkustaja, se juhlinut mies, oli valppaana, ja juuri kun olin nukahtanut hihkaisi kuuluvasti: hirvi!
Heräsin heti säikähtäneenä. Ja siinähän se otus mutusteli heinikkoa aivan tien laidassa. Asia siis ratkesi onnellisesti, mutta hiuskarvan varassa oli.
_ _ _
Kerrotaan nyt vastapainoksi toinen tilanne samoilta ajoilta: niin ikään kesäinen yöajelu pois suuresta kesätapahtumasta parinsadan kilometrin verran. Kyydissäni on kaksi viehättävää, minulle tärkeää naista. Nyt ei väsyttänyt yhtään liikaa, mutta näitä neitoja kylläkin. Vilkaisin heidän nukkuvia kasvojaan samalla kun analysoin mäkisen ja mutkaisen maantien näkymiä tiukasti. Alla on vielä japanilainen automaattivaihteinen ajokki, jollaiseen en ollut tottunut – jalka tahtoi aluksi osua väkisin jarrupolkimelle hakiessa kytkintä, jota ei tietenkään ollut. Mutta oikeastaan opin asian piankin.
Liikutuin hieman: Nämä ihmiset siis luottavat henkensä käsiini ja ovat omissa unimaailmoissaan.
Paikalla ovat oikeastaan ainoastaan minä, tämä sumussa kylpevä, hieman salaperäinen, metsäinen syrjä-Suomi ja yössä kiitävä nelipyöräinen rautavehje. Oi auvoa!
Minulla on myös videoita YouTubessa.
Olipa eräänä kauniina kesäpäivänä viidensadan kilometrin ajomatka pääsykokeisiin Turkuun pohjoisemmasta Suomesta yötä vasten. Mainittakoon, että tarkoitan tekstieni 'keskisen Suomen kaupungilla' jotakin niistä ainakin viidestä alueen kaupungista, joissa olen asunut.
Koko edellinen päivä tuli oltua hereillä ja työn touhussa, ja sitten illalla yritetty nukkua ennen matkaan lähtöä, mutta heikolla menestyksellä.
Kyydissä henkilöautossa kaksi tuttua ihmistä, mies ja nainen. Tämä mies oli silloin ylipirteä yölläkin, koska oli pieni juhlimiskausi takana, eikä sellaisen jälkeen kunnon uni välttämättä tule useisiin päiviin, vaan elimistö käy ylikierroksilla. Minulla mitään vastaavaa ei ollut, ei takana eikä meneillään.
Olin vain äärettömän väsynyt öisellä, tylsällä, tapahtumaköyhällä matkalla. Tuolloin arvioin voimavarani väärin, mutta en voinut enää perua, sillä testit määränpäässä odottivat.
Kerrottakoon tähän väliin, etten tuolloin päässyt rättiväsyneenä yliopistoon sisään, mutta kuskasinpa nuo pari kyytiläistäni tapaamaan sukulaisiaan. Ja sitten vuoden päästä paljon paremmin valmistautuneen läpäisin kyllä yliopiston pääsykokeen!
Mutta kasitietä körötellessäni silmäni painuivat väkisin kiinni, ja vaivuin hetkessä täyteen uneen. Yhtään muuta tienkäyttäjää ei näkynyt koko pitkällä suoralla. Olisin varmaan ilman herätystä ajautunut metsikköön tai vähintään ojaan, tuskin vastaantulijan keulaan, kun sellaisia ei siis näkynyt lähimaillakaan. Mutta seuraukset olisivat joka tapauksessa voineet olla tietenkin tosi kohtalokkaat.
Kritisoin itseäni ankarasti: minun olisi pitänyt ennakoida tilanne ja välttää rattiin nukahtaminen ehdottomasti. Tuohon aikaan käytin muutenkin autoa erittäin ahkerasti, joten kokemusta oli kertynyt.
Varoitankin: älkää menkö liian väsyneenä autoilemaan!
Tilanne pelastui sillä, että tämä toinen matkustaja, se juhlinut mies, oli valppaana, ja juuri kun olin nukahtanut hihkaisi kuuluvasti: hirvi!
Heräsin heti säikähtäneenä. Ja siinähän se otus mutusteli heinikkoa aivan tien laidassa. Asia siis ratkesi onnellisesti, mutta hiuskarvan varassa oli.
_ _ _
Kerrotaan nyt vastapainoksi toinen tilanne samoilta ajoilta: niin ikään kesäinen yöajelu pois suuresta kesätapahtumasta parinsadan kilometrin verran. Kyydissäni on kaksi viehättävää, minulle tärkeää naista. Nyt ei väsyttänyt yhtään liikaa, mutta näitä neitoja kylläkin. Vilkaisin heidän nukkuvia kasvojaan samalla kun analysoin mäkisen ja mutkaisen maantien näkymiä tiukasti. Alla on vielä japanilainen automaattivaihteinen ajokki, jollaiseen en ollut tottunut – jalka tahtoi aluksi osua väkisin jarrupolkimelle hakiessa kytkintä, jota ei tietenkään ollut. Mutta oikeastaan opin asian piankin.
Liikutuin hieman: Nämä ihmiset siis luottavat henkensä käsiini ja ovat omissa unimaailmoissaan.
Paikalla ovat oikeastaan ainoastaan minä, tämä sumussa kylpevä, hieman salaperäinen, metsäinen syrjä-Suomi ja yössä kiitävä nelipyöräinen rautavehje. Oi auvoa!
Minulla on myös videoita YouTubessa.