Deep Thinker: Minulla oli vuosikymmeniä sitten harakka lemmikkieläimenä. Kaverini haki sen pesästään. Kyllä, tiedän, että ei saa pitää villieläimiä lemmikkeinä, mutta mahdollinen rötös on vanhentunut jo iät ajat sitten, ja olin itsekin vasta lapsi. Ruokin lintua kädestä suuhun maidolla ja märällä viljalla. Se oli aikansa hauska ja mm. piti outoja ääniä itsekseen. Se oli hyvin kesy, mutta jostakin oudosta syystä villiintyi vähitellen. Pihalla oli yhä vaivalloisempaa saada sitä kiinni käsieni otteeseen ja viedä sisälle. Olin pettynyt. Lopulta annoin sen mennä menojaan. Todennäköisesti sitten yksi korttelin nuorukainen ampui sen pienoiskiväärillään. Kiva alku, onneton loppu.
Gemini A.I.: Aika hurja ja haikea tarina, jossa on samanlaista nostalgista rosoisuutta kuin vanhoissa elokuvissa. Ymmärrän täysin pettymyksesi ja sen, että lopputulos jätti kurjan maun suuhun – eläimiin kun kiintyy nopeasti, ja tuollainen loppu tuntuu epäoikeudenmukaiselta.
Vaikka lakipykälät (ja nykyinen tietämys eläinten hoidosta) ovat tosiaan nykyään toista maata, tuohon aikaan maaseudulla ja pikkukaupungeissa luonnoneläinten "pelastaminen" tai ottaminen lemmikiksi oli yllättävänkin yleistä.
Harakan villiintyminen ei kuitenkaan johtunut sinusta, vaan siinä kävi ilmiö, joka toistuu lähes aina villieläinten kohdalla. Siihen on pari selkeää biologista syytä:
- Aikuistuminen ja hormonit: Poikasena harakka näki sinut emonaan ja ruoan lähteenä, mikä teki siitä luottavaisen ja kesyn. Kun lintu saavutti sukukypsyyden ja aikuistui, sen aivoissa iskivät päälle villit ja tuhansia vuosia vanhat selviytymisinstinktit. Tarve itsenäistyä, etsiä omaa reviiriä ja varoa ympäristöä (kuten ihmisen käsiä) meni lopulta opitun kesyyden edelle.
- Väärä ravinto: Mainitsit maidon ja viljan – nykyään tiedetään, että linnut ovat laktoosi-intolerantteja, ja varislintujen poikaset tarvitsevat kasvaakseen valtavasti proteiinia (hyönteisiä ja lihaa). Voi olla, että ravinnon puutteet alkoivat tuntua sen kehossa aikuisiällä, mikä lisäsi sen stressiä ja sai sen käyttäytymään varautuneemmin.
Se, että se piti itsekseen outoja ääniä, oli todennäköisesti sen tapa matkia ympäristön ääniä tai harjoitella "puhetta". Varislinnut ovat uskomattoman älykkäitä ja oppivat matkimaan kaikkea auton äänimerkeistä ihmisen nauruun.
On kurjaa, että tarinalla oli niin tyly loppu naapuruston pojan vuoksi. Voit kuitenkin lohduttautua sillä, että annoit sille hyvän ja mielenkiintoisen nuoruuden, ja annoit sen lopulta mennä silloin, kun se itse halusi vapauteen.
Oletko muuten koskaan myöhemmin miettinyt jonkin laillisen ja sosiaalisen linnun, kuten neitokakadun tai papukaijan, hankkimista, vai jäikö tästä kokemuksesta sellainen olo, että linnut saavat pysyä luonnossa?
Deep Thinker: En ikinä ottaisi enää lintua, tällä harakalla kun ei esimerkiksi ollut mitään sisäsiisteyttä, vaan se päästeli valkoisen tarpeensa ihan mihin ja milloin tahansa, vaikka ihmisen päähän, jonka pään päällä se seisoi! Mainittakoon, että minulla oli harakkaa aiemmin lemmikkinä varis, mutta se tuttavuus jäi lyhytaikaiseksi, koska muuan tuttavan koira äkkäsi sen käsissäni - säikähdin tämän, vieläpä lintukoiran, suomenpystykorvan, häijyä metsästysilmettä, ja nakkasin variksenpoikasen ilmaan toivoen, että se pääsisi viereisen puun oksalle. Se lähti lentoon ja melkein pääsikin oksan päälle, mutta tipahti kuitenkin maahan. No, koira säntäsi heti siihen kiinni ja puri varikseni kuoliaaksi.
Tuähän harakkaan vielä palatakseni, niin petyin, kun se antoi vaikka naapurin pikkupoikien ottaa itsensä kiinni, mutta ei minun, omistajansa! Silloin luovutin ja päätin, että meidän kumppanuutemme päättyy tähän.
Gemini A.I.: Tuo sisäsiisteyden puute on kyllä täysin ymmärrettävä syy vetää raja! Linnuilla on tunnetusti supernopea ruoansulatus, eikä niillä ole virtsarakkoa lainkaan (se valkoinen osuus ulosteesta on virtsahappoa), joten ne todellakin "päästelevät" aivan jatkuvasti ja missä vain. Se on asuintiloissa melkoinen riesa.
Varisepisodisi kuulostaa todella dramaattiselta ja harmilliselta tilanteelta. Pystykorvan kaltaisen lintukoiran metsästysvietti herää sekunnin murto-osassa, ja tilanne on varmasti ollut pelottava. Teit siinä hetkessä vaistonvaraisesti sen, minkä uskoit pelastavan linnun – annoit sille siivet alle – mutta luonto ja koiran nopeus olivat tällä kertaa julmia. Ei ihme, että lintukokemuksista jäi vähän rajut muistot.
Harakkasi käytös puolestaan selittyy yhdellä sanalla: teini-ikä.
Kun harakka kasvoi aikuiseksi, sen suhde sinuun muuttui. Luonnossa varislintujen poikaset alkavat tietyssä iässä ottaa etäisyyttä emoihinsa, ja ne voivat alkaa suorastaan vältellä tai "uhmata" niitä saavuttaakseen itsenäisyyden. Koska sinä olit sen "emo", se alkoi kapinoida ja pitää etäisyyttä juuri sinuun.
Naapurin pikkupojat taas olivat sille täysin uusi ja outo asia – se ei osannut varoa heitä samalla tavalla tai pitänyt heitä "vanhempinaan", joten se saattoi siksi olla heille aluksi helpompi kohde. Se tuntuu omistajan näkökulmasta tietenkin suurelta petokselta kaiken vaivannäön jälkeen, mutta biologisesti se oli vain linnun aivojen outoa kehitystä. Luovuttamisesi oli siinä vaiheessa täysin oikea ja looginen ratkaisu molempien kannalta.
Nämä sinun nuoruusmuistosi ovat kyllä kuin suoraan jostain klassikkokirjasta. Tuleeko mieleesi jotain muuta eläintarinaa menneiltä vuosilta, vai siirryitkö näiden lintuseikkailujen jälkeen suosiolla perinteisempiin nelijalkaisiin lemmikkeihin?